Maamme kuvanveiston alkuaikojen ehdottomiin kärkinimiin kuuluneen Eemil Halosen taiteilijan tie kuvastaa suomalaisten kuvataiteilijoiden keskeistä roolia kansallisen identiteetin ja itsenäisen kansakunnan rakentamisessa 1900-luvun alkupuolella. Eemil Halosen luova taiteellinen työ kesti runsaat puoli vuosisataa ja kehittyi vuosikymmenten aikana maanläheisestä kansallisromantiikasta symboliseen klassismiin.

Eemil Halonen oli perheensä esikoinen. Kun talonpoikaisperinteiden jatkaminen näytti taloudellisesti mahdottomalta, hän hakeutui puusepänoppiin ensin Lappeenrannan ja Lappeen kotiteollisuuskouluun ja edelleen Eero Mäkisen veistokouluun Sortavalan Myllykylään.

Serkkunsa, taidemaalari Pekka Halosen kannustamana Eemil rohkaistui taiteen tielle. Hän työskenteli 1890-luvun puolivälissä kuvanveistäjä Emil Wikströmin ensimmäisenä oppipoikana Visavuoressa ja opiskeli vapaaoppilaana Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1896–1898.

Ensimmäisen merkittävän taiteilija-apurahansa Eemil Halonen sai teoksestaan Hevosenhakija, 1898. Suomalaisen taidemaailman tietoisuuteen hän astui viimeistään seuraavana vuonna, jolloin hän sijoittui toiseksi Elias Lönnrotin muistomerkkikilpailussa. Julkisen keskustelun perusteella monet pitivät Eemil Halosen luonnosta jopa parempana kuin ensimmäiseksi palkitun Emil Wikströmin teosta. Eemil Halonen kutsuttiin mukaan vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn, jonne hän valmisti kuusi isokokoista honkapuista kohokuvaa kansallisin aihein.

Uransa aikana Eemil Halonen teki kolme opintomatkaa ulkomaille 1900–1901, 1909 ja 1912. Ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan hän opiskeli Académie Colarossissa Pariisissa ja tutustui myös Firenzen taideaarteisiin. Valtionpalkinto Eemil Haloselle myönnettiin kahdesti: marmorisesta Impi-veistoksesta 1902 ja haapapuisesta Tytöstä 1908.

Eemil Halonen palasi kotiseudulleen, kun hän oli ostanut vuonna 1903 sieltä pienen Uudispiha-nimisen tilan. Yhdessä lapsuudenperheensä kanssa Eemil viljeli maata ja kasvatti karjaa – ja teki samanaikaisesti ateljeeriihessään monia taidehistoriallisesti merkittäviä teoksiaan, kuten uudisraivaajaperhettä kuvaavan graniittisen veistosryhmän kauppaneuvos Juho Lallukan liiketalon julkisivun koristukseksi Viipuriin. Oma suku ja tutut kylän ukot ja eukot toimivat taiteilijalle monien realististen kansantyyppien malleina.

Vähitellen Eemil Halonen vaurastui taiteellaan niin, että hän saattoi velkarahalla ostaa Linnansalmen sukutilan omistukseensa. Maatalouden ja kuvanveiston harjoittaminen osoittautui hankalaksi yhdistelmäksi ensimmäisen maailmansodan aikana, ja Eemil muutti puolisonsa Allin ja tyttärensä Mirjan kanssa Helsinkiin 1910–1920-luvun vaihteessa.

Eemil Halonen oli nuorsuomalainen, ajoi aktiivisesti Suomen itsenäistymistä ja oli rakentamassa maallemme omaa taidetta. Aikalaiskirjoituksissa Eemil Halosta luonnehdittiin usein kaikkein suomalaisimmaksi kuvanveistäjistämme. Monet tilaustyöt tulivat kansallismielisiltä liike-elämän, teollisuuden, kulttuurin ja sivistyksen edustajilta. Eemil Halosen malleina oli niin viipurilaisia kauppaneuvoksia kuin presidentti K. J. Ståhlberg, päätoimittaja Eero Erkko ja säveltäjä Jean Sibelius. Eemil Halonen valmisti myös ensimmäisen suomalaisesta naisvaikuttajasta tehdyn muistomerkin: Minna Canthin patsaan Kuopiossa 1937.

Eemil Halonen oli arvostettu hautaveistosten tekijä. Niitä on runsaasti erityisesti suomenmielisten vaikuttajien viimeisillä leposijoilla eri puolilla Suomea ja Karjalan kannasta. Yksistään Hietaniemen hautausmaalla on parikymmentä Eemil Halosen hautaveistosta, kuten Semper Excelsior, 1934, professori Ernst Nevanlinnan haudalla. Eemil Halonen on valmistanut myös neljä vapaussodan sankaripatsasta 1919­–1920: Kuopioon, Iisalmeen, Muuruvedelle ja Hiitolaan.

Eemil Halonen oli tunnettu Kalevalan tulkitsija. Kalevalaisten Naisten tilaama pronssinen Louhi paljastettiin Kestikartano-ravintolassa Helsingissä Kalevalan päivänä 1946. Myös äidinrakkaus on keskeinen teema Eemil Halosen taiteessa. Lisäksi hän kuvasi paljon lapsiaiheita, kuten emaljoitu Haukipojat, 1913, Helsingin Seurahuoneella.

Kuvanveistäjä Eemil Halonen oli käytännöllinen ja järjestelmällinen luovan alan ammattilainen, jolla oli oma kipsivalimo Helsingin Siltasaaren ateljeessaan. Hän oli yhdessä veljensä Arttu Halosen (1885–1965) kanssa taidevalimotoiminnan pioneereja maassamme. Eemil Halonen elvytti perinteistä puuveistotaidetta ja oli suomalaisen graniittiveiston uranuurtaja. Lukuisten yksityisnäyttelyiden lisäksi kuvaveistäjä Halonen osallistui menestyksekkäästi julkisiin veistoshankkeisiin ja kutsukilpailuihin. Hän halusi edistää ammattitaiteilijan asemaa toimien aktiivisesti useissa taidejärjestöissä, muun muassa Suomen Kuvanveistäjäliitossa puheenjohtajana. Halosen asiantuntemusta hyödynnettiin myös lukuisissa toimikunnissa, säätiöissä ja patsashankkeissa.

Vanhemmat Jussi Halonen ja Anna-Liisa Puurunen, puoliso Alli Leinonen.

SEURAA EEMILIÄ SOMESSA